Sivut

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Pohdintoja: Hetken py - säh - dys

Tilanne tämän hetken iltapäivässäni on kuin työnarkomaanin päiväkirjasta, luterilaisen työmoraalin riemuvoitto ja burn out- henkisen elämäntavan ihannoimisen malliesimerkki.

Hetki - pieni vain - muutaman työrupeaman välissä, keittiön pöydän ääressä. Jälleen hiljaista. Tilanne, jossa huomaa syvän rauhan tekemisestä huolimatta, harvinaista. Vapaus työmoraalista. Vapaus kilpailusta. Oikeus olla olemassa, vaikka ei tekisi mitään. Suuri pino tehtyjä töitä pöydällä edessäni. Vapaasta tahdosta tehty, ilman stressiä. Nämä olen tehnyt siksi, että haluan, en siksi, että minun pitäisi. Ja silti saan 15 opintopistettä kun lähden näitä kohta esittelemaan. Hassua.

Tyhjä hetki kahden työpuserruksen välissä. Tällaisia hetkiä mainostajat osaavat hyödyntää: jos olisin televisiomainoksessa, kääriytyisin hetkeksi kalliiseen huopaan kalliissa kodissani, lukisin kallista sisustuslehteä ja tarttuisin hetkeen nauttimalla hi - taas - ti suklaapatukan, jonka toffee valuisi huulilleni.

Mutta kun en mie tarvitse sellaisia muiden rakentamia onnen (kuluttamisen) määritelmiä. Olen onnellinen, kun istun tässä opiskelija-asunnossani, omassa kodissani lommoisen keittiönpöydän ääressä. Mikä onni ja rauha on katsoa ulos ikkunasta! Sää on harmaa, sataa ja on kylmä. Mutta tämä on minun kotini, minun ikkunani, minun maisemani, minun elämäni, kokonaan Taivaan isän kädessä. Mikä huolenpito!!! Tällaiseen pysähtymiseen ei tarvitse brändi-tuotteita, vaan sisäisen rauhan. Ikkunakaan ei ole välttämätön: voi sytyttää kynttilän. Jos ei ole kynttilää, voi vaihtaa näkökulmaa ja kuunnella pölyhiukkasten tömahtelyä: mennä maate selälleen keskelle lattiaa. Katsoa kattoa ja kuvitella että se on lattia.

Rauha. Luottamus.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Hetken hyrinöitä

Kaunis ja kalpea loppusyksyn aamu. Valo on hauras valkoinen. Välillä vaaleankeltainen auringonsäde arasti koskettaa rakennusten seiniä. Maisema on rauhallinen, värimaailma on harmonisen maanläheinen. Horisontin pinnanmuodot ohjaavat katseen itseensä, auer tekee etäisistä kohoumista vaaleanharmaita, jotka auringon osuessa niihin saavat monia uusia, varovaisia sävyjä. Noljakan suunnassa monen kilometrin päässä erottuu modernin kirkon torni. Sokeripala erisävyisten kumpujen keskellä. Kiintopisteenä se loistaa Niinivaralle asti aamuaurinkoa.

Saan olla aamun kotona yksin. Mistään ei kuulu progekomppia, eikä pianon kaikenkattavaa ääntä. Kodinkoneet hurisevat matalasti, rauhoittaen ja turvallisesti. Tekninen versio kesäisen joutomaan hyönteiskannan hypnotisoivasta hyrinästä. Tämä on koti.Olen levännyt hyvin, suorastaan yltäkylläisesti, enkä tänään koe siitä syyllisyyttä. Minun ei tarvitse korvata lepoaikaani kenellekään. Jumala suo lapsilleen kaikenlaista hyvää, rauhan hän on antanut meille. Oman rauhansa, ei sellaista jonka maailma antaa.

Sininen taivas on kaunis, mutta tämän syksynvaiheen väriharmoniaa vasten se tuntuu lähes brutaalilta. Ystävä, yhtä kaikki, jota minun ei tarvitse pelätä.

Valo tekee vinoneliöitä lattiaan, tai aavistuksia, mutta pyytelemättä anteeksi.

Tänään on vielä armon ja pelastuksen päivä.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Taas Fingerporia :D


Kovasti meinaa olla sarjispainotteista tämä bloggailuni tätä nykyä! Mutta minkäs mie sille mahdan, että Fingerporin huumori kolahtaa ;)

Toinen syy lyhyisiin tekstipätkiin on se, etten jumiutuisi nettiin muutamaa minuuttia pidemmäksi aikaa kerrallaan. Tänne jämähtää niin helposti. Se on huono puoli tietokoneella työskentelyssä, kun parilla klikkauksella pääsee Wordin (ja gradun) parista aivottomammille vesille...surffaamaan.

maanantai 12. lokakuuta 2009


Pakko oli laittaa tämä esille :D Ekan vuoden kirjallisuuden opiskelijana piti lukea järisyttävä kasa klassikoita, myös tätä Camus'n "Sivullinen". Miekään en päässyt kovin pitkälle ;)

torstai 8. lokakuuta 2009

Minäkö hajamielinen?

En oo hajamielinen, en ainakaan tunnusta!!! Mutta olosuhteet yrittävät saada minut näyttämään sellaiselta :D

Nimittäin! Olen hävittänyt pyöräni avaimen, ainokaiseni. En pääse mihinkään paitsi kävellen! Rälläkän käyttö olis kyllä hallussa, mutta rälläkän luokse on matkaa semmoinen kilometri enkä haluis röijätä pyörääni sinne asti. Kattoovat vielä että oon pöllinyt koko sykkelin! Avain voi olla ihan missä tahansa, mutta ei meillä kotona??? Kaupunginosakaan ei ole Niinivaara vaan todennäköisesti Utra tms :/

Niin. Ja tänään mie hävitin miun pankkikortin. Ainokaiseni. Kun olin ottanut sen housujen taskuun ja unohtanut laittaa vetskarin kiinni. Nyt se on jossain noin 7 - 8 km säteellä ja voi olla missä tahansa välillä Niinivaara - Rantakylä...

Kieltäydyn edelleen profiloitumasta hajamieliseksi!!!

perjantai 2. lokakuuta 2009

Pohdintoja: Taiteilijan tarkoitus + angsti

Hah! Kyllä sitä taideopiskelijana tulee aina kelattua omaa merkitystään/ tarkoitustaan/arvopohjaansa. Mutu-tuntuma ammattitaiteijoihin on se, että sangen monet ovat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita "lihallisuudesta ja kuolemasta". Tämä näkyy tietenkin heidän teoksistaankin, joissa ei groteksia otetta vältellä, vaan siihen pyritään.

Eikä siinä mitään, esimerkiksi Kati Kovácsin näihin teemoihin pohjautuvat sarjakuvat ovat parhaimmillaan hysteerisen hauskoja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, kun vakavasta ja synkästä aiheesta riisutaan huumori pois ja katsojia halutaan lähinnä järkyttää. Tosin tätä sanaa eivät taiteilijat itse käytä, vaan he tekopyhyyttään (?) haluavat "herättää katsojassa ajatuksia".

Tämä tuntuisi olevan tosi yleistä, mutta tämä on edelleen vain omaa mutu-tuntumaani.: jos joku on viime aikoina käynyt vaikka Turun taidemuseossa katselemassa videotaidetta (Gabríela Friðriksdóttirin Tetralógia), on se juuri tällaista. Tai jos joku sattui käymään viime lokakuussa Jyväskylän Holvissa katsomassa videotaidetta, sekin oli juuri tällaista (Htein Lienin Kuolemanselli ja Fixed Food). Ahdistavaa kuvaa, pelottavia äänimaisemia. No vautsi vau. Pitäsikö miun olla ihan onessaan?

Ihan kuin tällaista settiä vääntävät taiteiljat olisivat saman hiekkalaatikon porukkaa niiden pikkupoikien- ja tyttöjen kanssa, jotka yrittävät esittää kovempaa kuin ovatkaan. Pidetään Iron Maiden-teepaitaa päällä vaikka itseäkin se kuva vähän pelottaa. Mutta kun pitää päästä näyttämään, niin!

Kullakin on tietysti lupa luoda juuri niin kuin itse tykkää. Jos ahdistusta pukkaa / ahdistusta haluaa kuvata moni taiteilija yhtä aikaa, niin en toisaalta ihmettele sitäkään. Varmasti pohjalla on aitoakin taiteen tekemisen meininkiä. Mutta kyllä se silti ärsyttää: aina voi olla lähes varma, että jos menee videotaidetta esittävään pimiöön, niin siellä saa kuulla ja nähdä jos minkälaiset murinat ja mörköpöpinät kunnon amatööri-kauhuleffameiningillä.

Itsekin joskus pennumpana yritin olla kovempi kuin olin. Kuitenkin kaikki jotka tuntevat minut, älyävät minut yliherkäksi pehmoksi (joka ei eds kykene katsomaan moisia videoteoksia antaumuksella, koska ahdistuu niistä niin helposti). Ehkä tämä onkin vain napinaa, kun viimeaikainen videotaide on pelottanut pikku-Satua? Onneksi nykyisin osaan olla oma pehmo itseni. Ja olen tästäkin mahdollisuudesta huolimatta sanojeni takana, mitä taiteen lihallisuus & kuolema- teemoihin tulee (ja siihen pahuksen ärsyttävään videotaiteeseen).

Mikä on taiteen tarkoitus? Tai sen arvo? Joku voisi sanoa, että näistä kahdesta muodostuu sen merkitys. Taiteen ei ole tarkoitus hyssytellä, mutta sen pitäisi olla itselleen rehellistä ja välttää tekopyhiä ratkaisuja. Taiteen pitää seistä siinä mielessä omilla jaloillaan, ettei sitä voi valjastaa noin vain jonkin asian juoksupojaksi (kuten propaganda-kuvastossa). Itse aion jatkossakin pyrkiä olemaan oma itseni ja tehdä työni rukoillen, jotta se taide jota teen olisi ihmisille siunaukseksi, lohdutukseksi, iloksi. Surullisia tai ahdistavia aiheita en tietenkään rupea välttelemään, se olisi epärehellistä. Mutta en myöskään ala tehdä niitä väkisin, jotain todistellakseni, voidakseni sanoa "olen kiinnostunut lihallisuudesta ja kuolemasta".